Beauty from pain

Foorumi Syömishäiriöisille
 
PääsivuRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Ei peiliä eikä kelloa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
starlit



Viestien lukumäärä : 10
Join date : 24.03.2015

ViestiAihe: Ei peiliä eikä kelloa   Su Heinä 19, 2015 1:51 pm

Se riippui yhä seinälläni, mutta en voinut nähdä siitä itseäni. Kasvot ja keho olivat minulle vieraat. Olin jollakin tavoin edelleen sen lumoissa, mutta en yhtä täydellisesti kuin ennen. Uuden aamun aloittaminen ei ollut koskaan tuottanut minulle vaikeuksia. Ei nytkään. Pidän erityisesti heräämisen hetkistä, mutta myös siitä ajasta, joka mahtui vuoteeseen menon ja nukahtamisen väliin. Päivät olivat vaikeimpia. En aina tiennyt, millä ne olisin täyttänyt, ja ne muistuttivat minua Cherbourgin sateenvarjoista siitä kohdasta, jossa lauletaan "pitemmiksi yhä aina vain ne käy". Ero tuohon ranskalaiseen maailmaan oli siinä, etten odottanut ketään. En ainakaan ketään ihmistä. Odotin kuitenkin jotain tapahtuvaksi, mutta en kokenut, että minun itseni pitäisi olla aktiivisesti vaikuttamassa tapahtumien kulkuun. Joskus halusin vain pois. Se aika, joka minulla oli käytettävissä, näytti hupenevan käsistäni enkä aina saanut siitä kiinni. En aina osannut tarttua hetkeen. Minkäänlaisia suunnitelmia minulla ei tulevaisuuden varalle ollut, koska se näytti niin epäselvältä, etten pystynyt saamaan kaikkia lankoja käsiini voidakseni aloittaa jotain uutta tai jatkaa vanhaa.

Violetti oli väri, josta olin pitänyt niin kauan kuin muistan. Se oli myös ystävättäreni lempiväri. Kaikki, mitä meille milloinkin tapahtui, riippui siitä, kuinka suhtauduimme violetin vaikutukseen elämässämme. Katsellessamme iltaisin kuuta parvekkeeltamme emme voineet olla ajattelematta, että kuinka sitten kävisi, jos emme jonakin aamuna nousisikaan ylös. Tahdoimme kuvitella taivaan. Ystävättäreni erityisesti palvoi ja rakasti näitä kuvitelmiaan. Minä olin ehkä hiukan toisenlainen kuin hän, seisoin jalat tukevasti maassa enkä kauhistunut, jos joku tuli ja pudotti minut maanpinnalle ajatuksistani. En ollut yhtä korkealla kuin hän. Kuitenkin aina silloin, kun ilta alkoi hämärtää, otin ystävätärtäni kädestä kiinni. Kävelimme mitään puhumatta joenrantaan eikä meistä kumpikaan aloittanut keskustelua edes siellä. Ymmärsimme, että mitä ikinä puhuisimmekin, se ei saisi välejämme yhtään selvimmiksi ja ristiriidattomammiksi kuin ne juuri sillä hetkellä olivat. Ystävyys, se merkitsi paljon meille molemmille. En unohda koskaan sitä iltapäivää, jona hän sanoi minulle: "Lähden huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna." Itse asiassa muistan hänen sanoneen minulle niin joskus aikaisemminkin, mutta silti hänen sanansa kuulostivat minusta ikäviltä, pelottavilta ja lopullisilta. Katsoin rannekelloani. Se näytti iltaseitsemää. Istuimme edelleen rannalla suuren, kylmän kiven päällä. Vesi edessämme joessa alkoi mustua, taivaalle kasaantui harmaita pilviä.

En tunnistanut itseäni meneillään olevassa hetkessä. Aika vain jotenkin virtasi enkä saanut mistään kiinni. Jos kelloja ei olisi, millä tavoin elämä olisi erilaista? Kuitenkin ihmisen on aina hyvä odottaa jotakin, hyvä toivoa. Muuten unelmat lakkaavat kantamasta eikä pian jäljellä ole muuta kuin epäaidosti elävä ihminen, kohtaloonsa turtunut ja kaiken itselleen tärkeän hylännyt.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Ei peiliä eikä kelloa
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Beauty from pain :: Taide :: Kirjotelmat & Runot-
Siirry: